HUKASSA

Ensi kevät, ylioppilasjuhla ja gaudeamus igitur-laulu. P a n i i k k i.
Pääsenkö kirjotukset läpi, miten ois järkevää suunnitella lukemiset, miten osaan lukea oikean määrän kuhunkin aineeseen, entä jos käy sitä, entä jos tätä.
Miten semmoinen asia, johon on jo jonkunlainen suunnitelma voi tuntua välillä niin pelottavalle?
En pysty en kykene en halua - voispa tää lukio jatkua vielä hetken. Voisko joku keksiä semmosen napin, että sais aikalisän päätöksiin?

    Lähteäkkö vaihtoon ulkomaille, haeakko terkkari- vai sairaanhoitajakoulutukseen, minne kaupunkiin ja pitääkö mun mennä jos pääsen kouluun eri kaupunkiin - uskallanko? Oisko tyhmää kieltäytyä koulupaikasta sen takia? Missä mun elämä on puolen vuoden päästä?
Täällä Kuopiossa on asiat niin hyvin, että täältä ei raskisi lähteä pois mutta silti tietyllä tasolla kaipaa uusia tuulia koko elämän täällä asuneena. Oon heitelly ties mitä  ideoita ilmaan Aussi vuodesta täällä opiskeluun ja aina kun sanon että asun täällä ens vuonna kuulen lauseen: ''et välttämättä'' ja tajuan taas uudellee etten oikeasti tiedä missä päin maailmaa oon tasan vuoden päästä.
Mutta kun, täällä on perhe, meidän huikee porukka, sukulaisia, kummipoika jajaja.. Raaskinko lähteä? En olisi ainut lähtiä, kun muitakin on lähdössä mm. armeijaan, mutta nekin tulee viikonloppuvapaiksi tänne. Se ei oo syy miksi jäisin, mutta en tiiä oonko valmis hyvästelemään noi kaikki ihmiset täällä. Miksei joku toinen voisi päättää mitä tehdä? Kouluun haen keväällä, mutta minne kaikkialle ja mitä ja missä ja milloin - sitä en tiedä.
Ahdistus kasvaa koko ajan, kun pitäisi jo alkaa tietämään minkä laittaa ykköseksi, kakkoseksi ja näin edespäin. Kokeilenko siipiä toisessa kaupungissa jos sinne pääsisin vai jäänkö tänne?
  Vaikka tiedän, että joillain on vielä vaikeampi päätös kun ala ei ole tiedossa, niin tämä vaivaa silti mieltä välillä. Pitäisi osata tehdä taas isoja päätöksiä, joihin tarvitsee aikaa miettiä. Pienestä pitäen AMK ja sote, lääkäri, lapset ja vauvat on ollut se unelma mitä kohti oon määrätietosesti mennyt, mutta nyt kun se sinne hakeminen alkaa olla lähempänä kuin koskaan iskee ahdistus. Lääkiksen oon hyljännyt nyt vanhempana, mutta ala ei ole muuttunut.

Onko se sittenkään se oikea ala? Jaksanko psyykkisesti raskasta ammattia monta kymmentä vuotta? Osaankohan varmasti sitten tehdä oikeita päätöksiä hoitosuunnitelmien suhteen terveyden-/sairaanhoitajana? Onko se just mun kutsumusammatti, kun päätös ei oo järkkynyt missään vaiheessa? Kestänkö sitä syyllisyyden tunnetta, jos ei pysty pelastamaan jotain lasta (esim. syöpä jota ei voi parantaa)? Nykyäänkin luen koskettavat lasten sairauksiin liittyvät uutiset välillä lähes itkien niin kestäisinkö sen - vaikka tiedän että tulee tietynlainen ammatillinen kuori itselle. On myös käynyt mielessä se, oonko ns. oikean luonteinen hoitsuksi? Tiedän ettei oikeaa luonnetta ole tiettyyn ammattiin, mutta saitte varmaankin pointista kiinni.
    Ystävät on saanu kuulla viime aikoina monesti ton lauseen: ''oispa vielä lapsi''. Olen kuullut monesti hoitolasten vanhemmilta, että ne näkee mun luonnollisuuden lasten kanssa ja arvostaa sitä että jaksaa tehdä heidän kanssa vaikka mitä, mutta tiiän ettei päiväkoti ois mulle se oikea paikka. Yhtenä vaihtoehtona kun tietenkin on ollut päiväkoti, jossa olisi myös lasten ja vauvojen kanssa tekemisissä. Tästä tekstistä huomaa, että oon ilmeisesti vähän hukassa tän asian kanssa vaikka ala on selvä.
Onko teille tullut ajatusta, missä ammatissa näkisitte mut tulevaisuudessa? Minne te muut abit meinaatte hakea, voiko joku kenties samaistua näihin ajatuksiin?