RISTIRIITAISTA JA AITOA

Voisin kirjoittaa siitä, miten naurua, iloa ja hyvää huonoo läppää täynnä oli edellinen viikonloppu. Tuli ehkä nukuttua hieman liian vähän, mutta oli sen arvosta. Parin tunnin next level lumisota (ja yhtä märät farkut sen jälkeen kuin ne ois otettu pesukoneesta), paasaus autossa ja super huonossa kelissä ajetut selvityt 90 kilsaa ja siellä ollut mukava koulutuspäivä. En tiiä onko vain huonoa tuuria, mutta aina kun oon ajanut pidempiä matkoja, on tullut vettä saavista kaatamalla yhdistettynä sumuun ja pimeyteen, ollut peilijäässä tiet, lumimyräkkä ettei meinaa nähdä eteenpäin tai just edellisenä yönä satanut 20-30 senttiä lunta joka pistää tiet huonoon kuntoon. Mistä lie johtuu, on ainakin tullut kokemusta huonoista keleistä! Ja meidän syksyiselle mini-roadtripille sattui loistava keli joka oli enemmän kun jees ekan pidemmän matkan ajon vuoksi.
 Joka joulun perinne joululauluilta, jonne just sopivasti selvisin kun se oli kotimatkan varrella. Vois myös sanoa sen, että tää tyyppi teki tänään (toivottavasti) lukion viimesen kunnon kokeen. Enää satunnaiset sanakokeet ja pienemmät testit, yo:t ja tää tyttö on valmisunu - m i t ä! Ensi kevät ja lukumäärä nimittäin saa tällä hetkellä vaan ahdistumaan, mutta edessä se on eikä sitä tosiasiaa voi muuttaa. Pitkästä aikaa kuvatut asukuvat oli myös positiivista, etenkin kun niissä ei näy väsymys.
    Voisin kuitenkin yhtä hyvin kirjoittaa siitä, miten rättipoikki on välillä. Huonosti nukutut yöt (siis normittaisina, ei liian lyhyiden unien vuoksi) näkyy ja tuntuu. Tuntuu, että on hirveästi pieniä asioita joita pitää muistaa hoitaa ja kaikki semmoiset tuntuu kasaantuvan samoille viikoille. Viimeksi tänään juoksin koululla kymmenessä eri paikassa, hammaslääkärissä, kirjastossa lista jatkuu vaan ja nyt voi huomisen jälkeen unohtaa koulun hetkeksi. Oikeastaan jo tänään, kun huomenna on uuden (viimeisen!!) jakson aloitus eikä luultavasti tule mitään isompaa läksyä. On stressaantunut pienten asioiden summana ja yrittää pitää kaikki langat hallinnassa.
   Samaan aikaan niin vapaa olo, mutta silti ei vapaa. Tiedättekö, kun ei itsekään tiedä mikä fiilis oikein on. Tietää vain, että se on hirmusen ristiriitainen ja pohjimmiltaan onnellinen kaikesta mitä on ympärillä ja luottavainen. Silti ainut mikä tähän on ratkasu, löytyy yksinkertaisesti omasta ajasta sopivissa määrin ja ajasta, kukaan muu kuin itse ei luonnollisesti pysty ajatuksia käymään läpi.
Niinkun aina tulee sanottua, kyllä kaikki fiilikset selkiintyy ajan kanssa. Täytyy vaan luottaa siihen täysillä ja näin tulen tekemään! En tiedä saako mun ajatuksista oikein kiinni, mutta toivotaan parasta.
Millä fiiliksillä siellä ollaan?

AAMUAURINKO

Ihan aluks hyvää viikonloppua kaikille! Just nyt on semmonen niin töhö olo, kun nauran yhen ryhmän viesteille itekseen ja yritän keskittyä tähän, välillä vastaa jollekin ja ei meinaa oikein keskittyminen riittää. Enhän oo ainut? :D

 Mitä mulle sit kuuluu? 

Voisin sanoa, että tällä hetkellä enkun stressaamista lukuunottamatta ja öisten heräilyjen palaamista oikein, oikein hyvää. Niinkun täydestä sydämestä sanottuna, aidosti hyvää eikä vain siksi, että aluks pitää vastata hyvää, niinkuin helposti tekee. Sanoin (tai oikeestaan kirjotin) yks päivä just tuosta ystävälle, että on tullut tapa vastata aina aluks hyvää. Ei aina kuitenkaan kuulu hyvää, niin miksei sitä sanoisi? Voihan sanoa, että nyt on melko paljon mietittävää/vastoinkäymisiä niin ei kuulu hyvää.

Tämä ei kuitenkaan ollut tämän postauksen pointti, vaan kaikki pienet jutut joita tapahtuu viikottain muttei niitä tule välttämättä kerrottua täällä.

♥ semmoiset aamut, että ei oo kiire. Miten se voikin olla niin vaikeeta nousta ajoissa?

Aina saa tosi rivakasti tehdä kaikki ettei myöhästy bussista, kun jättää 10-15 minuuttia kaikille aamutoimille (syöminen, hampaiden pesu, hiusten harjaus joskus, vaatteiden valitseminen..)

♥ Tuommoiset kauniit maisemat, mitä esimerkiks nuissa kuvissa on. Voisin sanoa että fiilis paranee kun kävelee tommosessa kelissä bussipysäkille! Ps. Nuista krediitit äitille joka ehti kuvata, eräällä kun oli ylläri kiire bussiin. :D

♥ Sählyt, sali, luistelu eli siis urheilu, sen jälkeinen fiilis on jees. Takana on vajaa viikon päivittäinen liikunta ja tänään pidin sitten lepopäivän.

♥ Luistelu! Voin sanoo, että ollaan asuttu uj:lla iltasin jos keli on vaa yhtää sallinu, haha. Pitäs taas viikonlopun aikana käydä, kun on nyt muutaman päivän tauko ollu.

♥ Se fiilis, kun nukkumaan mennessä vaan hymyilyttää! Se on melko voittamaton fiilis.

Tai se, että viimeseks kattoo snäpin joka saa hymyilemään.

♥ TALVI! Kyllä, luit oikein. Lumisota, laskettelu, luistelu.. Aiettä, nautin!

Täällä on ollut jo pari viikkoa lunta enemmän ja vähemmän, niin on ollut ihanan valosta.

Toivotaan ettei ne sula enää, plussan puolella kun ollaan.

♥ Autoajelut täydellä autolla. Millon minnekin menossa ja tulossa, yleensä juttujen taso on 5/5! Yksi päivä naurettiin koko 20 minuutin matka kotia, kun koko ajan tapahtu jotain häppeninkiä meillä tai eellä olevilla autoilla. Millon joku auto seilas missä sattuu ja teki äkkijarrutuksia, yks pysähtykin vaihtuviin liikennevaloihin, joku vetää linttaa... lista jatkuu vaan. Energiatasot oli kyllä sanosinko korkeella!

♥ Yks ilta oli kans kyllä yhenlainen naurumaratooni meidän porukalla, kun kellään ei ollu semmonen ''istutaan kämpällä ja juodaan kahvia''-fiilis vaan touhuttiin kaikenlaista. Meni myöhäseks mutta ei haittaa, oli sen arvosta!

♥ Viimesenä muttei vähäisimpänä, äikän essee jonka kanssa takkusin ja se kun saat sen valmiiks - parasta! Myös yhden tunnin mittaisella koulupäivällä oli osuutta asiaan ja sillä että pääs autolla käymään koululla niin ei tarvinnu ootella busseja (vaikka niitä meneeki meille neljä tunnissa).

Nyt lähen laittamaan itteni valmiiks, että ehdin ajoissa hoitamaan lapsia illaks, palataan taas!

KOTOISUUS

Kävelystä pikkuveljen kanssa nauttien auringosta ja ihanasta kelistä ilman kiirettä. About parinkymmenen hengen pölähtämisestä meille illanviettoon, tehtiin joulutorttuja ja oli rento meininki (illalla korkkasin muuten jäkisuran, kun kävin pelaa ekaa kertaa kamat päällä jäkistä, oli nättiä!). Semmoinen tuttu puheen sorina ja yleensä hiljainen soitto taustalla.
Yöajeluista ja siskonpeti-keskusteluista - p a r a s t a. Piparien leivonnasta ja sen tuomasta tuoksusta, vaikka se taikina onkin lähes parempaa kun ne itse piparit (kröhöm :D). Ruuanlaitosta joululaulujen kera. Myös hetkistä, kun ajetaan isosiskon kanssa paikasta a paikkaan b ja räkätetään ihan täyttä.
Siitä kun pikkuveli saattaa tulla yhtäkkiä halaamaan. Niistä kerroista kun joku pikkuveljistä on kyydissä ja ajellessa juttujen aiheet vaihtuu moneen otteeseen, monesti ''taksikuski'' ajeluilla, kun käyn hakemassa jonkun jostain kotiin/viemässä jonnekin. Nuo hakemiset ja viemiset on oikeesti kivaa puuhaa, etenkin jos ei oo muuta ihmeellistä. Kynttilöiden tunnelmasta.
   
       Monen monista hetkistä tulee tuommoinen olo, tiedättekö mitä fiilistä haen? Sitä kun  just silloin on hyvä olla juuri sen kotoisuuden takia. Lista voisi nuista asioista jatkua vaikka kuin pitkälle, mutta joskus se täytyy lopettaa.

HUKASSA

Ensi kevät, ylioppilasjuhla ja gaudeamus igitur-laulu. P a n i i k k i.
Pääsenkö kirjotukset läpi, miten ois järkevää suunnitella lukemiset, miten osaan lukea oikean määrän kuhunkin aineeseen, entä jos käy sitä, entä jos tätä.
Miten semmoinen asia, johon on jo jonkunlainen suunnitelma voi tuntua välillä niin pelottavalle?
En pysty en kykene en halua - voispa tää lukio jatkua vielä hetken. Voisko joku keksiä semmosen napin, että sais aikalisän päätöksiin?

    Lähteäkkö vaihtoon ulkomaille, haeakko terkkari- vai sairaanhoitajakoulutukseen, minne kaupunkiin ja pitääkö mun mennä jos pääsen kouluun eri kaupunkiin - uskallanko? Oisko tyhmää kieltäytyä koulupaikasta sen takia? Missä mun elämä on puolen vuoden päästä?
Täällä Kuopiossa on asiat niin hyvin, että täältä ei raskisi lähteä pois mutta silti tietyllä tasolla kaipaa uusia tuulia koko elämän täällä asuneena. Oon heitelly ties mitä  ideoita ilmaan Aussi vuodesta täällä opiskeluun ja aina kun sanon että asun täällä ens vuonna kuulen lauseen: ''et välttämättä'' ja tajuan taas uudellee etten oikeasti tiedä missä päin maailmaa oon tasan vuoden päästä.
Mutta kun, täällä on perhe, meidän huikee porukka, sukulaisia, kummipoika jajaja.. Raaskinko lähteä? En olisi ainut lähtiä, kun muitakin on lähdössä mm. armeijaan, mutta nekin tulee viikonloppuvapaiksi tänne. Se ei oo syy miksi jäisin, mutta en tiiä oonko valmis hyvästelemään noi kaikki ihmiset täällä. Miksei joku toinen voisi päättää mitä tehdä? Kouluun haen keväällä, mutta minne kaikkialle ja mitä ja missä ja milloin - sitä en tiedä.
Ahdistus kasvaa koko ajan, kun pitäisi jo alkaa tietämään minkä laittaa ykköseksi, kakkoseksi ja näin edespäin. Kokeilenko siipiä toisessa kaupungissa jos sinne pääsisin vai jäänkö tänne?
  Vaikka tiedän, että joillain on vielä vaikeampi päätös kun ala ei ole tiedossa, niin tämä vaivaa silti mieltä välillä. Pitäisi osata tehdä taas isoja päätöksiä, joihin tarvitsee aikaa miettiä. Pienestä pitäen AMK ja sote, lääkäri, lapset ja vauvat on ollut se unelma mitä kohti oon määrätietosesti mennyt, mutta nyt kun se sinne hakeminen alkaa olla lähempänä kuin koskaan iskee ahdistus. Lääkiksen oon hyljännyt nyt vanhempana, mutta ala ei ole muuttunut.

Onko se sittenkään se oikea ala? Jaksanko psyykkisesti raskasta ammattia monta kymmentä vuotta? Osaankohan varmasti sitten tehdä oikeita päätöksiä hoitosuunnitelmien suhteen terveyden-/sairaanhoitajana? Onko se just mun kutsumusammatti, kun päätös ei oo järkkynyt missään vaiheessa? Kestänkö sitä syyllisyyden tunnetta, jos ei pysty pelastamaan jotain lasta (esim. syöpä jota ei voi parantaa)? Nykyäänkin luen koskettavat lasten sairauksiin liittyvät uutiset välillä lähes itkien niin kestäisinkö sen - vaikka tiedän että tulee tietynlainen ammatillinen kuori itselle. On myös käynyt mielessä se, oonko ns. oikean luonteinen hoitsuksi? Tiedän ettei oikeaa luonnetta ole tiettyyn ammattiin, mutta saitte varmaankin pointista kiinni.
    Ystävät on saanu kuulla viime aikoina monesti ton lauseen: ''oispa vielä lapsi''. Olen kuullut monesti hoitolasten vanhemmilta, että ne näkee mun luonnollisuuden lasten kanssa ja arvostaa sitä että jaksaa tehdä heidän kanssa vaikka mitä, mutta tiiän ettei päiväkoti ois mulle se oikea paikka. Yhtenä vaihtoehtona kun tietenkin on ollut päiväkoti, jossa olisi myös lasten ja vauvojen kanssa tekemisissä. Tästä tekstistä huomaa, että oon ilmeisesti vähän hukassa tän asian kanssa vaikka ala on selvä.
Onko teille tullut ajatusta, missä ammatissa näkisitte mut tulevaisuudessa? Minne te muut abit meinaatte hakea, voiko joku kenties samaistua näihin ajatuksiin?